Ylivieskassa lähellä nykyistä suurta rautatieasemaa, aivan Kalajoen partaalla sijaitsee vanhastaan vauras ja hyvin hoidettu Jaakolan talo, entinen pitkäaikainen majatalo ja heränneen kansan tuttu seura- ja käyntipaikka. Nykyisin vanha kantatila on jakautuneena usean veljeksen ja serkuksen kesken. Ja kukin talo on kantakodista vienyt hyvät perinteet, ahkeruuden, vieraanvaraisuuden ja uskonnollisuuden.
Lähinnä vanhaa kotipihaa asuu poikansa ja lastenlastensa kanssa Oskari Jaakola, jo 83-vuotias valkotukkainen, lempeä vanhus, mies, joka tuskin koskaan on lausunut yhtä kiivasta tai kiukkuista sanaa. Kun vuoden vaihteessa yritin ohi kulkiessani pitkästä aikaa tavoittaa Oskari Jaakolaa, oli hänet jo aamuvarhaisella haettu Ylivieskan Kantokylään yrittämään lievitystä vaikeaan iskias-tapaukseen, joten aikeeni ei toteutunut. Sen sijaan uudistui elävästi mieleeni oma tapaukseni 17 vuoden takaa. Olin kesällä 1929 ojasta kiveä nostaessani venäyttänyt jotenkin selkäni, mutta pahempaa ei siinä kotvaan tuntunut, kunnes syksyllä selkään yhtäkkiä iski niin paha noidannuoli, että kävin melkein liikuntayvyttömäksi. Lääkäri haettiin pitkän matkan takaa katsomaan. Hän määräsi hauteita ja pulvereita, mitkä hieman helpottivat. Mutta pian vaiva yltyi ja yrittäessäni potilaana Helsinkiin, poikkesin isäni neuvosta Jaakolan Oskarin luo. Hän sormeili selkääni ja yhdessä hetkessä noidannuoli hävisi – eikä ole vielä uusiutunut.
Toinenkin tapaus on elävästi mielessäni. Naapuriltamme meni eräässä tapaturmassa solisluu poikki. Kunnanlääkäri asetti sen paikalleen. Mutta kivut eivät loppuneet. Isäntä soitti ystävälleen lääkärille ja ilmoitti haettavansa Jaakolan Oskarin toisesta pitäjästä. Lääkäri suhtaui asiaan lojaalisti ja huomautti, että heille lääkäreille luunmurtumat ovat verrattain harvinaisia tapauksia, sen sijaan Oskari Jaakola on hoitanut niitä tuhansia. Niin Jaakola tuli, aukoi siteet ja asetti katkenneen solisluun päät vastakkain. Pian kivut loppuivat ja olkapäästä tuli ennen pitkää terve.
Vielä kolmaskin tapaus, jonka alkua kylläkään en itse muista. Olin ollut kolmen kuukauden vanha, kun Oskari Jaakolan isä, Juho, oli katsellut kätkyessään potkivaa lasta ja oli ilmoittanut, että pojan vasen käsi on väärässä asennossa. Se oli tosiaan ollut poikki olkavarresta, ja lääkäri oli pannut sen paikalleen, mutta ei varsin luonnolliseen asentoon. Juho Jaakola oli ehdottanut, että hän murtaisi käden ja panisi sen oikein paikalleen. Mutta vanhemmat olivat siihen liian hellämielisiä. Siksi olen saanut pitää hiukan vääräasentoista vasenta kättä. Voimistellussa siitä on ollut harmia, enkä sen takia aikoinaan kelvannut sotaväkeenkään.
Kerrotut tapaukset ovat peräti vähäisiä pikkuseikkoja niiden epälukuisten tapausten joukossa, joissa Jaakolat ovat auttaneet vammaisia läheltä ja kaukaa. Juho Jaakolan aikana oli tavallinen näky, että majatalon vieraiden joukossa oli aina joku, jolla oli käsi, jalka tai olkavarsi ”listoissa” tai joka kulki kainalosauvoja käyttäen, sillä Juho Jaakola oli varsin kuuluisa parantaja.
Jaakola eivät ole koskaan käyttäneet minkäänlaisia lääkkeitä eivätkä he ole koskaan ryhtyneet oarantamaan mitään muita sairauksia kuin luunmurtumia ja lihasten venähtymiä. Erinomaisen herkillä sormillaan he tuntevat, mikä kohta ei ole paikallaan, ja osaavat sen sitten herkästi, hiljaa ja rauhallisesti hivuttaa paikalleen ja siihen taitavasti ”listoittaa”, kunnes luu juuttuu entiseen asentoonsa. Samalla Jaakolan tyyni, lempeä ja luottamusta herättävä käytös rauhoittaa hermostuneen potilaan.
Jaakolan taito on ilmeisesti sukuominaisuus. Tiedetään varmasti, että jo ainakin Juho Jaakolan (s.1825) täti, joka oli syntynyt 1700-luvulla, oli tunnettu jäsenvikojen parantaja. Hän taas on tietänyt kertoa vielä vanhemmista parantajista. Mutta nyt näyttää tämä jalo taito olevan häviämässä. Oskari Jaakolan kolmesta pojasta vain yhdellä tuntui olevan taitoa ja kutsumusta isänsä ja isoisänsä harjoittamaan palvelustehtävään. Mutta hänen -uljaan miehen- kohtalo oli kaatua maaliskuun 13. päivänä 1940 kymmentä minuuttia ennen aselevon alkamista. -Tekee mieli kysyä, eikö Oskari Jaakola tarvitsisi lahjaasta assistenttia, joka voisi saada oppia hänen suuresta taidostansa ja kokemuksistansa. Vaatiihan murtumien ja venähdysten korjaaminen ennen kaikkea kokemusta. Nyt tosin röntgenkuvaus on tehnyt luunmurtumien parantamisen helpommaksi, mutta kaikkialla näitä koneita ei ole heti käsillä; eikä muutenkaan arvokkaita kokemuksia ja taitoa olisi päästettävä taitajan mukana maantoveen.
Kustaa Vilkuna
Julkaistu Kansan Kuvalehdessä 1947